Osa 21: Tunteita tulvillaan

Tässä se nyt on: kauan odotettu jatko-osa! Pahoittelen sitä, että saatte aina odottaa näitä osia, lopputalvi, kevät ja alkukesä olivat aika rankkoja minulle ja se heijastelee vieläkin jaksamisiani. Kaiken lisäksi heinäkuu on vietetty töissä =P (jihaa kaksi päivää jäljellä!). Enivei, osan kimppuun! Nauttikaa, luvassa on draamaa ja tunteita laidasta laitaan!
---

Elämä jatkuu ja koulussa on käytävä. Takku ei tykkää olla yksin kummitusten valtaamassa kodissa päivälläkään ja on aina innoissaan nuorten saapuessa koulusta kotiin.

Lehtokedoille tyypilliseen tapaan Hunterilla ei mene koulussa hyvin, mutta se ei ole syy pään pudistelulle.
"Miten ihmeessä nämä rikkaruohot pystyvät kasvamaan autiomaassa?!"
"Ydinvoimaloiden sulamisen säteily aiheutti Otolaakson kasvilajeissa mutaatioita. Suurin osa kuoli pois ravinnon kadottua maaperästä, mutta rikkaruohoissa vahvistui selviytymiskyky huonoissa olosuhteissa", Sharona, joka on käynyt koulua kauemmin valistaa veljeään. "Tämä taitaa olla peräisin lajista nimeltä 'ohdake'".

Eräänä päivänä koulupussista jää Hunterin ja Sharonan mukana eräs tyttö koulusta: Melanie. Melanie katselee nenäänsä nyrpistäen Lehtoketojen taloa ja siirtää sitten katseensa Sharonaan ja Hunteriin. "Vai tällaisessa rötiskässä te asutte."
Sharona rypistää kulmiaan Melanielle, mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään tyttö jatkaa: "Teillähän ei ole vanhempia?"
"On meillä isä-"
"Mutta hän ei asu täällä. Ei taida rakastaa teitä tai äitiänne, muutenhan he olisivat menneet naimisiin."
"Tuo ei ole totta..." Sharona yrittää sanoa, mutta Melanie ei ole lopettanut. "Ei ihmekään, ettette pärjää koulussa tai missään muussakaan, kun teitä ei ole kasvatettu kunnolla. Teidät pitäisi erottaa koulusta, olette roskasakkia. Suorastaan luusereita."
"Nyt riittää! Sinä omahyväinen, itsekeskeinen, sontasittiäisen posliinipentu!" Sharona räjähtää. "Luuletko sinä tietäväsi yhtään mitään elämästä tai meidän perheestämme, sinä papuaivoinen kaakattaja?! Ilman meidän äitiämme - joka rakasti meitä valtavasti - sinä haiseva pörriäinen et saisi puhdasta vettä tai lääkettä sairastuessasi!"
Melanie rypistää kulmiaan tuimasti ja se on viimeinen pisara vihaiselle Sharonalle. Hän mäjäyttää raivoissaan nyrkkinsä Melanien leuhkaan naamaan. Tämän nenästä alkaa vuotaa verta ja hän pillahtaa itkuu ja juoksee pois.
"Sinun ei olisi tarvinnut lyödä häntä", sanoo Hunter, joka myös oli vihaisena kuunnellut Melanien sanoja ja yllättynyt sisarensa raivosta.
"Voi, kyllä tarvi!" Sharona puuskahtaa ja marssii sisälle. Tuntuipa hyvältä purkaa tämä viha ulos.

Kyllä koulusta voi jotain hyvääkin löytyä. Sharona on jo jonkin aikaa ollut ihastunut poikaan nimeltä Taavi Kekki (onko sattumaa, että pojalla on sama nimi kuin tytön isällä?). Pitkään kerättyään rohkeutta Sharona uskaltaa mennä juttelemaan Taavin kanssa. Nuoret tutustuvat ja Sharona pyytää poikaa tulemaan heille koulun jälkeen. Taavi on hyvillään kutsusta.

Sharona päättää esitellä taloa Taaville. Kierroksen tehtyään he pysähtyvät hissin luo norkoilemaan ja juttelemaan. Ennen kuin he huomaavatkaan on jo hämärtänyt. Kiran haamu vaeltaa portaita ylös ja suuntaa makuuhuoneeseen, joka kerran oli hänen. Taavi katselee hämmästyneenä punertavan haamun perään.
"Älä pelkää Taavi, se on vain äidin haamu. Ei hän tekisi pahaa sinulle." Kai, Sharona lisää mielessään.

Kerrankin Kiralla on syy odottaa kouluun menoa: Taavi. Se ei kuitenkaan ole tällä aamiaisella puheenaihe.
"Hunter, oletko miettunyt mitä tekisit kun olet käynyt koulun?" Sharona, kysyy veljeltään.
"Haluaisin olla kenraali", Hunter vastaa. Isosisko hymähtää. "Minun on vaikea kuvitella sinua komentelemassa muita ihmisiä ja jakelemassa käskyjä. Sinä olet niin lempeä ja kiltti."
Hunter nyökkää, sisko on oikeassa.
"Minä haluaisin olla kokki", Sharona kertoo. "Alan kyllästyä tähän mössöön ja tykkään ruuanlaittamisesta. Mutta luulempa, että en voi ryhtyä kokiksi: näistä haamuista on päästävä. Emme voi elää näin enää kauaa." Keskustelu hiljenee pitkäksi aikaa.

Hunter on se, joka rikkoo hiljaisuuden. "Kuule sisko, ryhdy sinä kokiksi, minä huolehdin näistä haamuista."
Sharona katsoo yllättyneenä pikkuveljeensä. "Oletko varma?"
Tämä nyökkää. "Olen ja sitä paitsi minäkin kaipaan parempaa ruokaa."

---

Lehtokedon nuorisolta on taas jäänyt suojeluraha maksamatta.
"Minähän varoitin!" rahanperintämies huutaa ja lataa.... öh.... pyssykänsä?

Sitten hän suuntaa kohti taloa, ase ladattuna kädessää ja ilkeä ilme kasvoilla.

Nuoret ovat läksyjen kimpussa, kun mies -hm- suihkii aseellaan merkaten tavarta, jotka ottaa mukaansa.
Sievä tyttö. Pitäisikö minun merkata hänetkin ja viedä mukanani?

Melkein kuin Sharona olisi kuullut miehen ajatukset. Hän ryntää puhelimeen ja soittaa ensimmäiselle henkilölle, joka on luettelossa. Tämä sattuu olemaan isoisä Jarno.
"Jarno, sinun täytyy auttaa meitä!" Sharona melkein nyyhkyttää puhelimeen. Jarno lupaa auttaa ja myöhemmin selviää, että hän maksoi rästissä olleet suojelurahat simimafialle.

Sharona on yhä peloissaan ulosottomiehen tehdessä lähtöä. Viisitoista minuuttia tulemisestaan hän sai puhelun työnantajaltaan.

---

Sadetta seuraa auringon paiste ja huonoa seuraa hyvä. Kaikki säilyy luonnon ja kohtalon asettamassa tasapainossa. Tytön saadessa selville, että Taavikin pitää hänestä, Sharonan suhde Taaviin syvenee ja he kokevat suloisen ensi suudelman. (Täytyy kyllä sanoa, että tuo sydän tuossa nuorten kasvojen kohdalla on aika taktinen =D)

Siitä lähtien Sharonalla menee hyvin. Hän on iloinen kummituksista huolimatta ja saa Hunterinkin hyvälle tuulelle. Hunter tuo ystäviään koulusta kotiin ja Sharona viihdyttää heitä sillä aikaa kun Hunter tekee läksyjä. (Huomatkaa mikä muutos alakerrassa on tapahtunut: huone kaipasi lisää valoa, joten nuoret kutsuivat isänsä rakentamaan uuden ison ikkunan ja tapetoimaan koko tilan.)